Tässä päivänä eräänä tapasin kollegaani, jota en näe kovinkaan usein. Ennen pitkää käänsin puheen joogaan, ja kysyin joogaako hän (lähimmät kollegani ovat varmasti jo tosi kyllästyneitä näihin muka vaivihkaisiin yrityksiini saada kaikki joogaamaan). Kollega kertoi tutustuneensa joogaan hyvin ohimennen, ja kysyi mahtaisiko siitä saada apua esiintymisjännitykseen. Vastasin uskovani siihen, että jooga toimii myös tällaisten asioiden kanssa.

Jälkeenpäin mietin miten oma esiintymisjännitykseni on muuttunut joogan myötä. Pidin juuri jokin aika sitten englanninkielisen alustuksen 20–30 hengen yleisölle, mikä ei ole mikään läpihuutojuttu minun kielitaidolla ja esiintymiskokemuksella. Olin valmistellut ja kirjoittanut alustuksen hyvin, se on tietenkin lähtökohta. Mutta alustuksen edetessä kävi niin kuin yleensä käy, eli englanninkielisten sanojen ääntäminen alkaa käydä työlääksi ja joudun tekemään useita yrityksiä ennen kuin sanan sanominen onnistuu.

Alustuksen kuluessa huomasin, että näissä sönkötyskohdissa toimin samoin kuin joogatunnilla haasteiden edessä, eli alan hymyillä. Samalla toteutan joogan kahta perusperiaatetta, eli lempeyttä ja lujuutta. Olen lempeä itselleni enkä hermostun siitä, että en osaa/jaksa/pysty/kykene. Samalla yritän vielä, en anna periksi vaan olen luja pyrkimyksessäni. Tällöin itse päämäärä (mikä ikinä se sellainen onkaan) menettää merkitystään ja tärkeää on vain se, mitä teen juuri siinä hetkessä. En tiedä tavoitatteko ajatustani, mutta tällaisissa hetkissä itse tekeminen on (minulle) niin merkityksellistä, että en voi kuvata sitä onnistumisen, epäonnistumisen, hyvin tai huonosti suoriutumisen sanoilla. Silloin vain teen, ja siinä on kaikki.

Joogan myötä tuntuu myös siltä, että esiintymistilanteiden alkuun kuuluvat adrenaliiniryöpsähdykset ovat laantuneet. Toki vieläkin löytyy hyvin virittäytynyt tila, mutta sellainen voimakas adrenaliinipiikki joka tahtoi haitata toimintaa, on pois. Siunattu asia, sillä minä kerta kaikkiaan inhoan sitä tilaa. Tuntuu siltä kuin kaikissa suonissa virtaisi puhdasta adrenaliinia, eikä tahdo mahtua omiin nahkoihinsa. Haluaisi muuttua sarjakuvaolennoksi, joka voi hypätä nahoistaan ja vilistää karkuun, tippua kallionkielekkeeltä ja jäädä junan alle. Tai ainakin inhoan sellaista tilaa juuri silloin, kun pitäisi seistä yleisön edessä ja pitää alustus.