Tämän viikon joogatunnin jälkeen naulakolla, pukemisen ohessa, rupattelin lyhyesti kanssajoogaajieni kanssa. Keskustelun ohessa he moittivat minua lempeästi kärsimättömyydestäni. Olisinko halunnut kuulla heidän moitteensa? No en! Mutta ehkä minun kuitenkin piti kuulla ne. Olivatko he oikeassa? Aivan varmasti!

Minun vahvuuteni ei ole kärsivällisyydessä, eikä odottaminen ole paras puoleni. Ymmärrän kyllä, että kaikilla asioilla on aikansa ja sitä oikeaa aikaa voi joutua odottamaan. Mutta minusta olisi niin kiva, jos voisin vähän jouduttaa asioita jotka tulevat tapahtumaan joka tapauksessa.

Ymmärrän myös sen joogisen idean, jonka mukaan lakkaamalla hyörimästä ja pyörimästä ympäriinsä, istumalla alas ja hengittämällä syvään energiat ja sitä kautta asiat alkavat pyöriä meidän ympärillä sen sijaan että me laukkaisimme asioiden perässä. Mutta tähän vaadittavat lehmän hermot minulla on vain hetkittäin. Vielä välillä pintaan puskee vanha tottumus, jonka mukaan pitää yrittää parhaansa, tehdä kaiken minkä voi, puskea ja toimia aktiivisesti.

Henkilökohtaisena tavoitteenani on siis istua alas ja hengittää. Siinä on kaikki mitä tarvitsee tehdä. Kuulostaa helpolta, ja ajoittain se sujuukin hyvin. Ja ne sujuvat ajat pitenevät koko ajan, niitä hetkiä tulee vastaan tiheämpään tahtiin. Kyllä minä sen opin, pikkuhiljaa.