Tein tänään aamulla oman joogaharjoitukseni alkaen kello 4.50, ja lähdin sen jälkeen ohjatulle kundaliinijoogatunnille. Tunti oli oikein mukava, mutta en tiedä missä sfääreissä minä liitelin, kun onnistuin sekoilemaan koko ajan ja toistuvasti ihan perusasioiden kanssa. Kun piti ojentaa oikea jalka, minä ojensin vasemman. Kun piti hengittää sisään, minä hengitinkin jo ulos. Kun piti toistaa hiljaa mielessä neljä kertaa mantra Sa Ta Na Ma, minä sekosin laskuissa tämän tästä. Ja sitä rataa.

Joogatunnista tulikin siis mitä suurimmassa määrin mielen harjoitus, joka sisältää armeliaisuutta itseä ja omaa kömmähtelyä kohtaan. Mielen harjoitus sisältää myös sen hyväksymistä, että aina ei joogatunnilla kaikki suju; joskus keho ei taivu tai yllä siihen mitä siltä pyydetään, toisen kerran mieli on sellaisessa tilassa kuin minulla tänään. Silti on vaikea olla harmistumatta itselleen. Jotenkin kehon rajoitteet on helpompi ohittaa olankohautuksella, koska ne ovat niin konkreettisia, mutta että tällaista mielen harhailua sattuu kaikkien näiden joogavuosien jälkeen.

Harmistumisen sijaan voisi ajatella niin, että harjoitus ei mennyt millään tavalla ”väärin” tai hukkaan vaikka se ei minulta sujunutkaan niin kuin opettaja sen ohjasi. Sen sijaan harjoitus meni niin kuin meni, ja minulle tärkeämpää kuin varsinainen harjoitus, on opetella hyväksymään juuri tällaista epätäydellisyyttä.