Aina kun voin, osallistun epäsäännöllisen säännöllisesti järjestettävään, joka kerralla vaihtuvaan, ohjattuun meditaatioon. Eilen teimme meditaation jolla oli pituutta 31 minuuttia. Enpä olisi uskonut sanovani näin, mutta niin vaan on, että puolituntinen meditaatio tuntui tosi lyhyeltä. Juuri kun pääsi vauhtiin, se jo loppuikin.

Edellisellä kerralla meditoimme 62 minuuttia. Se tuntui pitkältä ajalta lähinnä etukäteen. Meditaation aluksi mielessä kuului egon ääni, joka kauhisteli kuinka pitkä aika 62 minuuttia oikein onkaan, ja alkoi pohtia onko nyt mennyt jo 2 vai peräti jo 3 minuuttia. Kun sain sen äänen hiljennettyä, meni meditaatio ihan omalla painollaan, eikä aika tuntunut pitkältä missään vaiheessa. Oli vain hyvä olla, ja yhdessä laulettu mantra joka täytti tilan, kuulosti ihan mahtavalta. Olin jollakin tavalla kärryillä ajan kulumisesta sen vuoksi, että tiedän suurin piirtein kuinka kauan pystyn istumaan samassa asennossa ennen kuin vasen jalkani puutuu. Tiesin siis istuma-asennon vaihtamisen perusteella kutakuinkin kauanko aikaa on jäljellä. Ei niin, että olisin sitä erityisesti ajatellut tai toivonut meditaation loppuvan.

Niin mukavaa kuin itse meditointikin on, niin hieno on myös olo meditaation jälkeen. Olo on usein jotenkin pöllämystynyt mutta kuitenkin ihmeen kirkas. Samalla tuntee suurta lämpöä kaikkia kanssameditoijia kohtaan, sillä tietää että yksin ei olisi samanlaiseen meditaatioon pystynyt.

Voisin vielä kertoa tarinan, joka löytyy (ainakin) Irene Hopkinsin kirjasta Kundaliinijooga - sisäisen voiman lähde. Se menee näin: Ryhmä munkkeja istui meditaatiossa. Yhtäkkiä nuori munkki sai näyn, jossa hänelle ilmestyi Buddha silmiä häikäisevän kauniissa paratiisissa. Nuori munkki huudahti innoissaan apotille: ”Mestari, minä näen mahtavan kuvan Buddhasta taivasten valtakunnassa! Mitä minun nyt pitäisi tehdä?” ”Jatka meditointia”, apotti vastasi. ”Kyllä se pois menee.”