Kello ei ole vielä paljon mitään, mutta minulla on ehtinyt olla jo jännitystä yllin kyllin yhdelle päivälle. Kaikki alkoi joitakin viikkoja sitten, kun minulta kysyttiin haluaisinko ohjata tämänpäiväisen ryhmäsadhanan joogaharjoituksen. Toinen ohjaaja kyllä lukisi alkuun Japjin ja vetäisi harjoituksen jälkeen mantrojen laulamisen. Kysymyksen taustalla oli sellainen ajatus, että minun on hyvä saada jonkinlainen kokemus ohjaamisesta ennen kuin aloitan kundaliinijoogaopettajakoulutuksen syksyllä. Vastasin liikoja empimättä, että haluan. Sovimme, että ohjaan saman harjoituksen, jota olen tehnyt itsekseni kotona aamuisin. Näin voin tehdä sen samalla itsekin, ja voin ohjata sellaisen harjoituksen jonka tunnen hyvin.

Jännitys iski vasta eilen illalla ja tänään aamulla. Tiesin, että se menee ohi kun pääsen vauhtiin, mutta juuri se alkuun pääseminen voi olla hankalaa. Japji oli ohi yhdessä silmänräpäyksessä, ja oli minun aika aloittaa harjoitus. Ja harjoitus alkaa aina alkumantralla, jonka minä nyt sitten yhtäkkiä unohdin, että kuinka se menee. Yksinkertaiset sanat Ong Namo Guru Dev Namo olivat kuin poispyyhkäistyt minun päästäni, vaikka olen niitä toistanut lukemattomia kertoja. No, onneksi minut autettiin alkuun, ja siitä se lähti sujumaan, harjoitus.

Oli itse asiassa tosi kivaa tehdä omaa 40 päivän harjoitusta yhdessä toisten kanssa. Energiat olivat ihan erilaiset kuin yksin. Nekin asanat, jotka eivät yksin suju kuin vettä vaan, menivät yhdessä paljon helpommin ja nopeammin. Ja niin se oli nopeasti ohi, koko harjoitus. Muut rentoutuivat selinmakuulle, ja minä jäin istumaan ja valvomaan heidän rentoutumistaan.

Laulettiin vielä kaikki aamusadhanan seitsemän mantraa. Miten sekin tunti tuntui nyt yhdeltä silmänräpäykseltä. Olisin voinut jatkaa vielä.

Ehkä kaikkein hienointa ja arvokkainta koko ohjaamiskokemuksessa oli se, miten kanssajoogaajat, niin läsnä olleet kuin nekin jotka eivät paikalle päässeet, sekä omat joogaopettajani kannustivat minua. Sellainen tuntuu ihan käsittämättömän upealta. Kiitos.