Seuraava tarina on yksi suosikeistani, ja se muistuu mieleeni aina silloin tällöin kun minä tai joku muu innostuu arvostelemaan minkä tahansa asiain tilaa. Olen napannut tarinan kirjasta Osho Neo-Tarot, ja se menee näin:

Elipä kerran eräässä kylässä vanha ja köyhä mies. Kuninkaatkin kadehtivat häntä, koska hänellä oli kaunis valkoinen hevonen… ja he tarjosivat hevosesta huimia summia, mutta mies sanoi: ”Tämä hevonen ei ole minulle vain hevonen, vaan myös ystävä. Miten kukaan voisi myydä ystävänsä?” Eikä mies koskaan myynyt hevostaan, vaikka olikin köyhä.

Eräänä aamuna hän ei löytänytkään hevostaan tallista. Kylän väki kerääntyi paikalle, ja kaikki sanoivat: ”Sinä vanha hölmö! Tiesimme, että jonain päivänä hevonen varastettaisiin. Olisi ollut parempi myydä se. Mikä onnettomuus sinua onkaan kohdannut!”

Vanhus sanoi: ”Älkää sanoko noin. Sanokaa vain, että hevonen ei ole tallissa. Se on totta, ja kaikki muu on arvostelemista. Kuka tietää onko se hyvästä vai pahasta? Näin asiat ovat tällä hetkellä. Kukaan ei tiedä, mitä tästä seuraa.”

Ihmiset nauroivat vanhukselle. He olivat aina tienneet, että tämä oli vähän päästään vialla. Mutta parin viikon kuluttua hevonen yhtäkkiä eräänä yönä palasikin takaisin. Sitä ei ollut varastettu; se oli vain karannut. Eikä tässä vielä kaikki – se toi kaksitoista villihevosta mukanaan.

Jälleen ihmiset kerääntyivät paikalle. He sanoivat: ”Vanhus, olit oikeassa. Sinua ei kohdannutkaan onnettomuus, vaan todellinen siunaus.”

Vanhus sanoi: ”Menette taas liian pitkälle. Sanokaa vain, että hevonen on tullut takaisin… kuka tietää, onko se siunaus vai ei? Näin ovat asiat tällä hetkellä. Kuinka voi arvostella kirjan, josta on lukenut vain sanan?

Tällä kertaa ihmisten oli vaikea sanoa mitään, mutta sisimmässään he tunsivat vanhuksen olevan väärässä. Olihan hänellä nyt kaksitoista kaunista hevosta…

Vanhuksella oli yksi ainoa poika, ja tämä ryhtyi kouluttamaan villihevosia. Viikon kuluttua poika putosi hevosen selästä ja katkaisi molemmat jalkansa. Kylän ihmiset arvioivat jälleen tilannetta: ”Olit jälleen oikeassa! Hevosista koitui epäonnea. Poikasi ei voi käyttää enää jalkojaan, ja hän oli vanhuusvuosiesi tuki ja turva. Olet nyt köyhempi kuin koskaan.”

Vanhus sanoi: ”Arvosteleminen on teille pakkomielle. Älkää menkö siinä niin pitkälle. Sanokaa vain, että poikani on katkaissut jalkansa. Kuka tietää, mitä siitä seuraa? Elämä rakentuu hetkistä, eikä asioista tiedä etukäteen.”

Kävi niin, että muutaman viikon kuluttua maa joutui sotaan. Kaikki kaupungin nuoret miehet pakotettiin aseisiin. Ainoastaan vanhuksen poika jäi kotiin, sillä hän oli rampa. Koko kaupunki itki ja suri, sillä taistelu tultaisiin häviämään ja suurin osa nuorista jäisi sille tielleen. Ihmiset tulivat vanhuksen luokse ja sanoivat: ”Olit oikeassa, vanhus – olit onnekas. Poikasi on ehkä rampa, mutta hän on silti luonasi. Me olemme menettäneet poikamme ikuisiksi ajoiksi.”

Mutta vanhus sanoi jälleen: ”Aina te vain teette johtopäätöksiä. Kuka tietää? Sanokaa vain, että teidän poikanne ovat joutuneet sotaan, mutta minun poikani ei. Vain kaikkivaltias Jumala tietää, onko se hyvästä vai pahasta.”