Tyylejä on monia pyöräilyssäkin, ja jokainen valitsee itselleen parhaan. Niinpä tarkoitukseni ei ole arvostella muiden tapoja ja tyylejä pyöräillä, vaan kertoa mikä meille sopii parhaiten ja miksi. Kilometrejä on jo sen verran takana, että uskallan näin tehdä.

Pyöräillessä ei kanneta selässä mitään. Pyöräilemiseen tarvitaan selkälihaksia sen verran, ettei niiden vapaata liikkumista kannata hankaloittaa repulla tai millään muulla selässä roikotettavalla asialla. No, tietenkin lyhyillä matkoilla reppu on selässä meilläkin, niin kuin esimerkiksi kauppamatkoilla. Mutta koska kuljetaan pyörillä, periaate on se, että pyörillä kulkee kaikki muukin ilman että niitä pitää samalla kantaa selässään. Siis kuormat tavaratelineelle. Jotenkin surkuhupaisia näköisiä ovat pyöräilijät, jotka ajavat iso rinkka selässä. He siis polkevat pyörää eteenpäin ja samalla kantavat rinkkaa. Tätä yhdistelmää en käsitä.

Pyöräillessä ei oteta aurinkoa. Pyöräillessä on syytä suojata iho palamiselta aurinkovoiteella ja asianmukaisilla vaatteilla. Ilman paitaa, topissa tai bikineissä voi polkaista uimaan tai jäätelönostoon, mutta pyöräillessä meillä pidetään paita päällä. Tähän on yksi yksinkertainen syy: paita estää osaltaan nestehukan syntymistä, joka tahtoo aurinkoisilla keleillä pyöräillessä olla uhkana. Pyöräillessä pitää siis myös muistaa juoda tasaisin väliajoin urheilujuomaa. Jos tulee jano, on juominen jo päässyt unohtumaan.

Vahvempi pyöräilijä ajaa edellä. Se, kumpi esimerkiksi pariskunnasta on vahvempi pyöräilijä, riippuu paljon pyöristä. Usein näkee, kuinka mies ajelee 50 metriä edellä tosi hienolla vehkeellä, ja nainen sotkee perässä hyytynen näköisenä vanhalla luottopyörällä, jossa on vaihteita jos on. Tilanne voisi muuttua kummasti, jos he vaihtaisivat pyöriä keskenään. Edellä ajavan eli vahvemman pyöräilijän pitäisi aina auttaa takana tulevaa ajamalla niin lähellä häntä, että hän pääsee peesiin. Eli vahvempi ajaa edellä ja antaa vetoapua, mutta itse asiassa vauhdin määrää perässä ajava. Tämän yhteistyön opettelu vaatii edellä ajavalta tarkkaavaisuutta ja huolellisuutta, joskus jopa suusanallista kommunikointia siitä, millainen on sopiva vauhdinjako. Vaikka on vuosikausia harjoiteltu, sopivan vauhdin löytäminen tuottaa vieläkin meillä toisinaan kipakkaa keskustelua. Silti useimmiten sujuukin hienosti kun siippa vetää ja minä peesaan.

Pyöräillessä pysähdytään aina tarvittaessa. Siis joka ikinen kerta kun jompikumpi haluaa ihan mistä tahansa syystä pysähtyä. Esimerkiksi minä olen vähän neuroottinen kuulemaan erilaisia ääniä omasta tai siipan pyörästä. Sitten pitää pysähtyä testailemaan, että kuulinko oikein ja mistä se ääni tulee. Joskus pitää pysähtyä venyttämään jotakin lihasta, vaikka aika hyvin sitä oppii venyttelemään pyörän selässäkin. Tai pitää pysähtyä katsomaan maisemaa, syömään, täyttämään juomapulloa repusta, luonnollisille tarpeille, kaivamaan hyönteistä silmästä tai vaan vetämään henkeä. Oli syy mikä hyvänsä, aina pitää pysähtyä kun jompikumpi sitä ehdottaa että pyöräily pysyisi mukavana matkantekotapana. Ja pysähdyksiin pitää varata riittävästi aikaa; kiireessä pyöräily ei ole kivaa kenellekään.

Tällaisia hyviksi havaittuja melko yleisiä periaatteita pyöri mielessä loman jäljiltä.