Yogi Bhajanin syntymäpäivä on nyt mantrattu alkuun. Me innokkaimmat kokoonnuimme jo viideltä lukemaan yhdessä Japjin, aamusadhanaan sisältyvän gurmukinkielisen rukouksen. Oli mukava tehdä se yhdessä, paljon mukavampaa kuin lukea se yksin päivän aluksi kotona. Puoli kuuteen mennessä saapuivat loputkin syntymäpäivien viettäjät paikalle, ja aloitimme samalla mantralla jolla kundaliinijoogaharjoitus aina alkaa, eli Ong Namo Guru Dev Namo –mantralla, joka toistetaan kolme kertaa. Sen jälkeen lauloimme joitakin minuutteja Guru Guru Wahe Guru, Guru Ram Das Guru –mantraa, joka on myös yksi aamusadhanan mantroista. Sen jälkeen toistimme kahden ja puolen tunnin ajan mantraa Ek Ong Kaar Sat Naam Siri Wahe Guru. Mantraa veti kolme kundaliinijoogaopettajaa, kukin varttitunnin kerrallaan.

Niin kuin monia muitakin asioita joogassa, tuollaista kokemusta on vaikea kuvata. Se pitää itse kokea. Sanon jotakin kuitenkin, vaikka se mitä sanon, tuskin tekee oikeutta tälle upealle kokemukselle. Ensinnäkin, aika meni todella nopeasti. Ja jostakin syystä oli tosi helppoa keskittyä vain mantraan, vain kulloiseenkin hetkeen. Mantran vetäjien vuorojen vaihdosta olisin voinut laskea, kuinka pitkällä ollaan. Mutta en halunnut irrottaa keskittymistä mantrasta hetkeksikään! Sen hahmottaminen, kuinka monta varttia kahteen ja puoleen tuntiin sisältyy, olisi rikkonut sen mitä olin tekemässä. Ja minä halusin vain mantrata, alusta loppuun saakka, kulloinkin juuri siinä hetkessä. Ei minun tarvinnut tietää koska meditaatio loppuu, siitä pitivät vetäjät huolta.

Tietenkin jouduin pitämään taukoja mantraamisessa, mutta taukojenkin aikana jatkoin äänettömästi. Jouduin vaihtamaan istuma-asentoa, juomaan vettä, ojentelemaan käsiä ja pyörittelemään hartioita. Ei ollut mikään yllätys se, että istuminen oli taas vaikeinta koko sessiossa. Tällä kertaa ei niinkään jalkojen puolesta, vaan oli vaikeaa pitää hartiat rentoina, pää oikeassa asennossa ja kurkunpää rentona niin, että ääni kulki vapaasti eikä alkanut nykiä ja pätkiä. Toisin sanoen minun oli vaikea säilyttää niskan ojennus, jota myös leukalukoksi eli Jalandhar Bandhiksi kutsutaan. Hyvin selvisin kuitenkin, kun vaan muistin kiinnittää huomiota niskan ja leuan asentoon, ja hartioihin. Tilassa oli myös muutamia tuoleja, joilla olisi voinut istua jos lattialla istuminen olisi käynyt turhan vaikeaksi.

Meditaation jälkeen lauloimme Aurinkolaulun ja lausuimme kolme kertaa Sat Nam –mantran, niin kuin aina yhteisen harjoituksen päätteeksi. Olo oli aivan mahtava, nauratti ja hymyilytti ihan koko naaman leveydeltä, ja samaan aikaan itkin posket märkinä. Töihin meno muistutti enemmän liitelyä ja leijumista kuin tavanomaista laahustamista. Saa nähdä millainen tästä päivästä oikein tulee, kun se näin hyvin on lähtenyt alkuun.