Eilen sunnuntaina oli vielä sen verran kaunis ilma, että piti panostaa pyöräilyyn. Kohta paras pyöräilykausi alkaa olla ohi, ja seuraavaan on taas aikaa. Kun mietimme reittiä mihin pyöräilisimme, mieleen tuli lenkki jota emme ole koskaan pyöräilleet yhdessä. Minä olen ajanut sen toissakesänä yksin, puhelinluettelon kartan kanssa. Lenkki on jäänyt väliin, koska se on sen verran pitkä, paria kilometriä vaille sata.

Oli mukava pyöräillä kauniissa auringonpaisteessa, siipan peesissä. Meillä oli enimmäkseen myötätuuli, joka siivitti menoa kummasti. Ajelimme maalaismaisemissa, jossa loppukesän tuoksut tulvivat makeina nenään. Pelloilla puimurit ahmivat viljaa sisuksiinsa. Koivut tiputtelivat tuuleen keltaisia lehtiään kuin esimakuna sille, mitä vielä tuleman pitää.

Reitillä oli paljon muitakin pyöräilijöitä. Meitä vastaan tuli useita pariskuntia, nainen edellä puskien raskaaseen vastatuuleen ja mies perässä, imussa ja tuulensuojassa, tyytyväisen näköisenä. Ei käy kateeksi niitä naisia. Onneksi minä saan polkea siipan perässä kun hän halkoo tuulta.

Kun päästiin kotiin, olivat jalat aika tyhjät. Ei voimaa enää jäljellä. Ja takapuoleen sattui – pehmustetuista pyöräilyshortseista huolimatta. Mutta muuten olo oli oikein hyvä.

Vielä tänä aamuna, kun tein oman joogaharjoitukseni, kävi niin että kriyaan sisältyvä sammakko-asana tuotti tuskaa. Tai itse asiassa kriyassa neuvotaan tekemään 26 sammakkoa, mutta minun jalat suostuivat vain puoleen siitä. Useamman tekeminen ei kerta kaikkiaan ollut mahdollista. Mutta mikäpä siinä, lisää sammakoita sitten kun jalkojen lihakset ovat tästä toipuneet.