Aamulla oli vielä pimeää, kun pyöräilin yhteiseen aamusadhanaan. Niin on sitten taas tältä erää ohi ne aamut, jolloin sai pyöräillä läpi valoisan kaupungin, ja näki lukea JapJin ilman lamppuja ja kynttilöitä. Onneksi siippa oli ladannut polkupyöräni lampun, joten ajoin niin kuin pitääkin, valaistuna. Vastaan tuli muutama pimeä pyörä, ja täytyy kyllä sanoa että niitä on pimeässä välillä tosi hankala huomata hyvissä ajoin.

Ehkä pimeys ja syksyn kiireet olivat tehneet tehtävänsä, kun meitä ei sadhanassa ollut vetäjän lisäksi paikalla kuin neljä henkeä. Mutta ei se haitannut; sadhana saatiin hyvin vietyä läpi pienemmälläkin porukalla. Minulla oli sellainen päivä, ettei ajatus joogaharjoituksesta viehättänyt ollenkaan. Olisin halunnut vain lukea JapJin läpi ja mantrata. Mutta kyllä se harjoituskin imaisi mukaansa ja tuntui tosi hyvältä sitten kun siihen vaan ryhtyi. Hetken kyllä mietin, että mitäs jos vaan pötköttäisin alustalla harjoituksen ajan. Sadhanassa käy toisinaan ihmisiä, jotka lepäilevät alustallaan JapJin ja mantrojen ajan, ja nousevat vain tekemään harjoituksen. Minä olisin voinut tehdä juuri toisin päin.