Viikonlopun kundaliinijoogakurssi alkoi vähän tökkien, kun vahtimestari ei ollut tullut paikalle avaamaan paikan ovia. Odottelimme ulkosalla kauniissa syyssäässä (hieno sana, syyssäässä!) sisäänpääsyä. Kun opettaja saapui paikalle, hän alkoi soitella eri ihmisille, josko joku tulisi avaamaan ovet.

Minä olin oven takana tapani mukaan ensimmäisenä, eli odottelin pisimmän aikaa. Mutta sitten kuitenkin vaikutti siltä, että viivästys oli isompi ongelma joillekin muille kuin minulle. Minua se ei niinkään haitannut. Ja se oli minusta hieno huomata; minä en ollutkaan se, jolta hyrvähti hermot ensimmäisenä. Minusta oli, jos ei nyt ihan mukavaa, niin ainakin helposti siedettävää seisoskella ulkona ja vaihtaa kuulumisia kanssajoogaajien kanssa. Mikäs hätä meidän siellä oli ollessa, opettajan hoitaessa asiaa.

Voi olla, että nyt liioittelen tällaisen pienen tapahtuman merkitystä. Mutta silti haluan ottaa sen osoituksena siitä, että olen matkalla kohti mielenrauhaa. Tai ainakin jättämässä taakseni kaikista pikkuasioista ärsyyntymisen.