Ehkä se on aamuisin viipyilevä ja illasta yllättävä pimeys, joka vaikuttaa niin että kesken työpäivää tahtoo tulla uni silmään. Jos en ole keskellä palavereja ja kokouksia vaan teen työtä omassa huoneessani, annan mielelläni unelle periksi.

Vaikka työssäni on monia huonoja puolia – kenenpä työssä ei olisi – niin on tässä hyviäkin puolia. Yksi iso etu on se, että kukaan ei huohota niskaan. Voin siis kesken työpäivän sulkea työhuoneeni oven, joka on yleensä aina kutsuvasti raollaan niin että kollegat voivat piipahtaa kysymässä neuvoa, vaihtamassa kuulumisia tai muuten vaan notkumassa ovenpielessä. Suljen siis oven, kallistan työtuolin taaksepäin ja nojaan niskani mukavasti selkänojan ylälaitaan. Jalat nostan pöydälle ja kädet syliini. Tiedän torkahtaneeni, kun alan nähdä unia. Samalla kuulen toisella korvalla mitä työhuoneeni ulkopuolella tapahtuu, eli missään kovin syvässä unessa en ole. Muutaman minuutin päästä herään tosi virkistyneenä, ja valmiina jatkamaan päivän töitä.

Minusta mahdollisuus lyhyisiin torkkuihin pitäisi olla muillakin työpaikoilla. Parempi on torkahtaa hetkeksi kuin koettaa sinnitellä silmät ristissä. Voin hyvin kuvitella, että torkahtavaa työntekijää pidetään monessa paikassa laiskana, vaikka minusta asia on juuri päinvastoin: väsymys tekee laiskaksi, ei torkahtaminen.