Eilen joogatunnilla kävi erikoinen juttu, kun tehtiin kobra-asanaa. Minä olen tähän asti, kaikki nämä vuodet, tehnyt kobra-asanan matalana eli niin, että käsivarret ovat kokonaan alustalla. Olen joskus kokeillut korkeampaa versiota, mutta se ei ole tuntunut hyvältä alaselässä. Olen ajatellut, että minun ei tarvitse koskaan korkeampaa kobraa tehdä vaan pärjään loppuelämäni matalan kobran kanssa.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Eilen, kun joogatunnilla tehtiin kobra, minä jotenkin vaan tein sen korkeamman version, mitään ajattelematta. En siis sitä, missä käsivarret ojennetaan suoriksi, vaan koukistetuin kyynärpäin. Yhtäkkiä minä olin asanassa, eikä selässä tuntunut yhtään pahalta, päinvastoin. Keho siis ilmiselvästi oli valmis tekemään asanan. Mutta sitä vaan en oikein käsitä, että miten minä aloin tehdä sitä korkeampaa kobraa, miten kaikki oikein tapahtui. Tietoisen ajatuksen tasolle yritykseni ei koskaan ehtinyt, vaan oli kuin keho olisi ottanut ohjat ja tehnyt asanan. Ilman että mieli oli suunnitelmassa mukana.

Jännä kokemus. Ja varmastikin taas yksi käytännön esimerkki siitä joogisesta tosiasiasta, että usein mieli on suurin este tai haaste joogassa. Keho kun tekee melkein mitä vaan siltä pyydetään. No, kyllä se kehokin on näillä ikävuosin välillä helisemässä, mutta varmasti vähemmän kuin mieli luulee.