Eilen oli jälleen täällä kotipuolessa ryhmäsadhana, jossa minä ohjasin harjoituksen. Olin valinnut sellaisen kriyan, joka huoltaa selkää. Pistää niin sanotusti palikat paikalleen. Kriyassa ei ole kuin neljä asanaa – tai viisi, sillä ensimmäinen tehdään molemmilla jaloilla – mutta se on silti ihan tehokasta tekemistä. Ensimmäinen asana on oikeastaan tasapainoasana, sillä siinä seisotaan yhdellä jalalla. Liikkumattomuudesta huolimatta asana kehittää sen verran painetta selkärangan alaosaan, että nikamien asennot korjautuvat. Toinen asana hoitaa välilevyt kuntoon ja kolmas pistää iskiashermon kuntoon. Jotakin se tosiaan teki, sillä kun tein kriyaa parina päivänä kotona opetellakseni sen kunnolla, kipeytyi iskisashermo oikeasta pakarasta. Mutta se parani pitkällä ja perusteellisella venytyksellä. Niin, vielä viimeinen asana kriyasta, se justeeraa niskan kuntoon.
 
Tiedättekö mitä tapahtuu, kun yrittää ohjata tasapainoasanaa eli näyttää miten se tehdään ja puhua samalla? Ei löydy tasapaino, ei. Iso osa tasapainon rakentamista on kohdistaa katse johonkin yhteen pisteeseen. Sen voi tehdä liikettä näyttäessään, mutta puhuminenkin häiritsee tasapainon hakemista. Kun saman liikkeen tekee yksin ja hiljaa kotona, se sujuu huomattavasti paremmin kuin ryhmän edessä. Mutta eipä se haitannut, siinä minä näytin esimerkkiä miten tasapainon pettäessä aloitetaan asennon rakentaminen uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan. Turhautumatta ja lempeästi.
 
Sadhanan jälkeen oli kundaliinijoogaopettajien tapaaminen. Siis kotopuolen opettajien, ei valtakunnallinen. Minä ja OP olimme ensimmäistä kertaa mukana, vaikka emme ole vielä valmistuneet opettajakoulutuksesta. Oli ihan älyttömän mukavaa rupatella ja syödä aamiaista yhdessä. Oikein ajan kanssa. Yleensä muiden opettajien kanssa ehtii vaihtaa muutaman sanan joogatunnin jälkeen, mutta harvoin juttua ehtii jatkamaan pidempään.