Uusimmassa Ananda-lehdessä (1/2012, s. 52) Cristoffer Leka, pyörämatkaileva bhaktijoogi kirjoittaa kolumnissaan sekä pyöräilystä että joogasta otsikolla ”Tiellä ja tien vieressä”. Sattuipa somasti, sekä pyöräily että jooga ne minunkin maailmani liikkeellä pitävät. Leka päättää kolumninsa näin:
 
”Olen siis pyöräni avulla tullut tietoisemmaksi ympäristöstäni – kiinnitän nykyään herkemmin huomiota tuuleen, sen suuntaan ja voimaan. Muistan ajamieni teiden muodot, niiden ylämäet ja laskut, tunnen ne kipuna reisissäni ja tuulena kasvoillani. Tunnen sieraimissani tuoksuja ja hajuja. Olen jopa lakannut pelkäämästä kastumista! Kuin automaattisesti matkantekoa leimaa kaikkinainen vahva läsnäolo.
 
Mutta niin arvokasta kuin kaikki yllämainittu onkin, kalpenee se sen rinnalla, mitä pidempiaikainen harjoitus tuo mukanaan. Rattaiden tunnista toiseen jatkuva pyörittäminen luo mekaanisessa toistossaan meditatiivisen tilan, jossa ympäröivä luonto alkaa hitaasti häviämään. Repetitiivisen liikkeen myötä katse kääntyy pois maailmasta kohti sisäistä todellisuutta.
 
Pyörän liikuttaessa minua eteenpäin, opin, polkaisu kerrallaan, mukautumaan maailmaan, sen sijaan että vaatisin maailmaa mukautumaan minuun. Ja se lienee ensimmäinen askel joogan tiellä.”
 
Voiko tuota enää paremmin sanoiksi pukea.