Keskustelin tänään ihmisen kanssa, joka kertoi muistavansa vaan sellaiset asiat, joissa hän on onnistunut. Möhlimiset hän unohtaa nopeasti. Hän kertoi tämän ikään kuin taustana sille, että hänellä voi olla vähän epärealistinen käsitys omista kyvyistään ja onnistumisestaan. Voi olla joo, mutta oletan että hän on myös tyytyväinen itseensä kun ei tarvitse kantaa kaikkien epäonnistumisten taakkaa mukanaan.
 
Mitenkäköhän tuollaiseksi ihmiseksi voi tulla? Vai onko niin, että sellaiseksi synnytään. Minä ottaisin mielelläni edes osan hänen kyvystään unohtaa kömmähdykset, sillä minä muistan juuri ne. Onnistumiset painuvat unhoon, ne eivät jää mieleen, mutta kaikki mokat säilyvät mielessä ihan turhana painolastina vuosikymmeniä. Niin kuin nyt vaikka se, kun tokaluokalla päästin luokan edessä suustani murresanan, jolle kaikki nauroivat. Tai se seiskaluokan biologian koe, jossa kokeilin onneani kun en tiennyt miten jänikset hoitavat jälkeläisiään (tai siis eivät hoida) ja vastasin ihan päin mäntyä. Ja ne kaikki muut, kyllä näitä riittää. Muistan oikein hyvin millainen fyysinen, kehossa tuntuva nolous näihin kömmähdyksiin liittyi. Ehkä ne juuri siksi ovat jääneet mieleen. Onnistumisen tunne ei saa aikaan mitään yhtä mieleenpainuvaa, se ei tunnu kehossa millään tavalla.
 
En oikein tiedä voiko meditoimalla saada tällaiset turhat painolastit pois muististaan. Ehkä. Enkä tiedä voiko oman muistinsa toimintaperiaatetta saada muutettua niin, että mokat eivät tarttuisi muistiin yhtä hanakasti. Olen kyllä yrittänyt viime vuosina järkeillä erehdyksiäni uskottelemalla itselleni ettei niillä ole loppujen lopuksi mitään merkitystä, ja että kukaan muu ei muista niitä jälkeenpäin, eikä siksi minunkaan tarvitse niitä muistiini säilöä. Toimii ainakin jonkin verran, mutta vaatii tietoista työskentelyä asioiden kanssa. Siksitämänpäiväisen keskustelukumppanini mieli, joka automaattisesti deletoi epäonnistumiset, olisi näppärä olla itselläkin.