En ole vähään aikaan ollut mukana kundaliinijoogaharjoituksessa, jossa saisi pitää käsivarsia ylhäällä oikein olan takaa (tämä on siis kielikuva, ei asanan kuvaus). Siis en ennen eilistä tuntia. Harjoituksen alkupuolella istuttiin risti-istunnassa, ja nostettiin kädet yläviistoon, ja tällaisessa asennossa tehtiin hengitysharjoitus. Siitä, laskematta käsiä lainkaan välillä alas, tuotiin käsivarret vaakatasoon, ja jatkettiin hengitysharjoitusta. Kädet yläviistossa sujui ihan hyvin, mutta käsivarsien pitäminen vaakatasossa alkoi tuntua aika raskaalta.
 
Itse asiassa asanoiden aikana päässäni pyöri kaksi vastakkaista ajatusta. Toinen oli sitä mieltä, että käsiä ei lasketa alas, ei vaikka mikä tulisi. Ja toinen oli miete siitä, kuinka hyvältä käsien alas laskeminen tuntuisikaan, ja kuinka asento alkoi krampata olkavarsien ja hartiaseudun lihaksia. Lujuuden ääni voitti aivan selkeästi. Lopulta asana purettiin ja kädet laskettiin alas, vaikka mielessä kävi että se ei ehkä lopu koskaan. Kyllä loppui, ja saman tien tuntui olkavarsissa, yläselässä ja hartioissa tosi voimakas tunne. Se oli vähän niin kuin puistatus, joka kulkee selkärankaa pitkin kohti päälakea. Tunnen saman tunteen usein joogatunnilla juuri niska-hartiaseudulla, vaikka energian liikkeitä muualla kehossani en tunne yhtä selvästi.
 
Energian liike kehossa asanan jälkeen tuntui hyvältä, ja hyvältä tuntui myös se, että en ollut antanut periksi ja laskenut käsiä alas kesken harjoituksen. Totta kai olisin lopettanut kesken jos kehoni olisi sitä ”oikeasti” tarvinnut. Nyt lihakset vaan väsyivät, maitohappoa kertyi lihaksiin eikä ollut enää hauskaa. Mutta mitään muuta syytä tai estettä jatkamiselle ei ollut. Usein tällaista tunnetta kuvataan joogatunnilla ”hyvänä” kipuna, joka ei estä jatkamasta. Sen sijaan jos joogatunnilla tuntuu jossakin kohtaa kehoa äkillistä, pistävää kipua, pitää siihen reagoida heti. Sellainen kipu on varoitus jostakin, joka ei ole kohdallaan ja hyvin.
 
Minulla on melko vahva ylävartalo, ja siksi käsivarsien kannatteleminen erilaisissa asennoissa on usein enemmän mielen harjoitus kuin fyysinen harjoitus. Harjoitus periksiantamattomuudesta, jossa samalla ylävartalon lihaksetkin vahvistuvat. Sen sijaan eiliseenkin harjoitussarjaan kuului asanoita, jotka tuntuvat alaselässä ja joissa saan kuunnella kehoani tarkalla korvalla. Ja ne lopetankin kesken, jos selkä alkaa jotakin huomautella. Toisina päivinä se huomauttelee enemmän kuin toisina, joten harjoituksissa on oltava aina hereillä ja valppaana. Kuitenkin tuntuu siltä, että alan pikkuhiljaa tutustua tähän jokapäiväiseen kumppaniini, tähän omaan kehooni, jonka kanssa olen elänyt yli 40 vuotta.