Olin taas tänään kundaliinijoogan perinteeseen kuuluvassa aamu-sadhanassa eli varhaisaamun meditaatio- ja joogaharjoituksessa. Täälläpäin aamu-sadhana aloitetaan käytännön syistä kello kuusi aamulla, mutta sen voisi aloittaa aikaisemminkin.

Sadhanan aluksi luetaan yhdessä Jap Ji eli gurmukinkielinen rukous, joka kestää noin 20 minuuttia. Sen jälkeen tehdään sadhanan vetäjän valitsema ja ohjaama kundaliinijoogaharjoitus. Lopuksi lauletaan sadhanaan kuuluvat seitsemän mantraa, mihin menee noin tunti.

Olen käynyt jo aika monessa sadhanassa, mutta tuntuu siltä että koko sessioon osallistuminen käy koko ajan vaan hauskemmaksi. Kolmituntinen hurahtaa kuin siivillä, huomaamatta. Tietenkin tähän aikaan vuodesta herääminen ja lämpimän vuoteen jättäminen ei tunnu sellaiselta uhraukselta kuin talven pimeimpään ja kylmimpään aikaan. Itse asiassa kävi niin, että viime yönä unet jäivät tavallistakin lyhyemmiksi, sillä siipallani oli eilen saunailta josta hän kömpi kotiin puoli kolmelta. Heräsin hänen tuloonsa, enkä saanut unen päästä kiinni enää sen jälkeen.

Ehkä kaikkein mukavinta sadhanassa on lopulta mantrojen laulaminen. Tai mantraaminen. Tai miksi sitä nyt oikein voisi kutsua kielellä, jossa ei ole omaa sanaa mantrojen laulamiselle. Toisin kun esimerkiksi englannissa, jossa "sing" merkitsee laulamista ja "chant" mantrojen laulamista.

Aloin päästä jyvälle mantraamisen iloista sen jälkeen, kun jollakin viikonloppukurssilla keskityttiin viidenteen energiakeskukseen eli kurkkuchakraan vaikuttaviin joogaharjoituksiin. Kurssin jälkeen tuntui kuin kurkkuni alapuolelle olisi avautunut ihan uusi ontelo, jossa sekä oma puhe- että lauluääneni värähtelee voimakkaasti. Samalla kuulosti siltä, kuin ääneni olisi selkeästi madaltunut, ja samaa sanoivat muutkin kurssilaiset omista äänistään. Ehkä minä silloin lopulta löysin oman ääneni, joka ei enää kuulosta pelleilyltä heliumpallon kanssa.

Mantrojen laulamisessa oleellista ei ole se, miltä ääni kuulostaa vaan oma kokemus mantraamisesta. Eli miltä se tuntuu. Tottakai on hienoa jos ääni kuulostaa edes ajoitellen hyvältä ja sopusointuiselta, sellaiselta että se sulautuu muiden mantraajien äänen kanssa yhdeksi isoksi ja hienoksi äänien kumuksi. Mutta vähintään yhtä hienoa on, kun saa koko kehon värähtelemään ja soimaan. Kehosta tulee instrumentti, jota minä voin ja osaan soittaa. Ehkä tämä on itsestäänselvyys laulun harrastajille, en tiedä, mutta minulle ihan uusi maailma ja huikea kokemus. Kun ei ole paljon tullut laulettua peruskoulun ala-astevuosien jälkeen.

Se mikä mantrojen laulamisosuudessa on vaivalloista on istuminen lattialla. Minä istun yleensä vuorotellen risti-istunnassa tai timantti-istunnassa viiden ensimmäisen mantran ajan, joista kukin kestää 7 minuuttia. Kuudes mantra kestää 22 minuuttia, ja siinä istutaan vasemman kantapään päällä, oikea jalka koukussa vartalon edessä polvi ylöspäin ja jalkapohja lattiassa. Kädet ovat rinnan edessä, kämmenet toisiaan vasten, ja silmät raollaan katse nenänpäässä. En tiedä, ehkä vielä joskus koittaa sellainen sadhana jossa minun vasen jalkani ei puudu tässä asennossa niin tunnottomaksi että joudun oikomaan sitä kesken mantran. Tai sitten sellaista ei koita koskaan. Joka tapauksessa tämän mantran jälkeen on aina voittajan olo. Yhtäkkiä tajuaa kuinka nopeasti sadhana on mennyt, ja että jäljellä ei ole kuin viimeinen, viiden minuutin mantra.

Ja koskaan, ei todellakaan koskaan maistu yogi-tee niin hyvältä kuin sadhanan jälkeen nautittuna yhdessä muiden joogien ja joginien kanssa. Sitten vaan kotiin syömään aamiaista.