Tuli tuosta Vilukissin hienoasu-kerijä –jutusta mieleen, kun joskus maailman aikaan ihmettelin moneen kertaan, että kuinka tielle on annettu nimeksi Joulukakkuja. Joka kerta ohi pyyhältäessäni taivastelin tien nimeä. Kunnes kerran maltoin pysähtyä, ja lukea tien nimen oikein. Se oli Juolukkakuja.
 
Eilen puuhastelin pihalla aidan vieressä, lähinnä kitkin nokkosia pois. Aidan toisella puolella asuu naapuri, jolla on liuta vinttikoiria. Minua tuli aidalle tapailemaan yksi, josta minäkin en-niin-kovin-koiraihminen tajusin, että se oli pentu. Koiranpentu, jota selvästikin harmitti olla eri puolella aitaa kuin minä.
 
No, minä jatkoin hommia ja juttelin samalla koiralle. Joka yhtäkkiä onnistui luikertelemaan aidan ali pienestä aukosta meidän puolelle kuin mikäkin mato. Enkä minä ehtinyt tehdä mitään, suu auki vaan katsoin että sieltä se nyt tulee. Ja voi kuinka iloinen koiranpentu olikaan, kun se pääsi meidän pihalle! Parilla loikalla se harppoi pihaa päästä päähän, ja välillä hyppi ja pomppi multakasassa. No, levittämistä se kasa siinä odottikin.
 
Huusin toisella puolella pihaa olevalle siipalle, että käys nyt sanomassa naapurille että tulee hakemaan doginsa pois. Ei se meille voi jäädä. Siippa meni, ja kohta naapurin mies tuli hakemaan omansa. Sanoi, että pentu on vasta nelikuinen. Enpä olisi arvannut, se oli jo iso, mutta ei sentään aikuisen vinttikoiran kokoinen vielä.
 
Koiravieras kannettiin takaisin omaan pihaan, ja naapurin mies tukki sen pakoreitin. Samalla alettiin jutella vaikka mitä, aitaremonttia ja muuta. Ja täytyy sanoa, että tämän koiratapauksen myötä tuli naapurin kanssa juteltua enemmän kuin viimeiseen 10 vuoteen yhteensä. Ei meillä mitään mykkäkoulua ole, eikä muutakaan skismaa, mutta jostain syystä näiden naapureiden kanssa ei vaan tule rupateltua. Ehkä tämä oli hyvä avaus.