Tai ehkä se ei ole varsinaisesti ilmassa se sähkö, ainakaan samalla tavalla kuin ukkonen. Mutta jostakin ja jotenkin tällaisilla pakkaskeleillä syntyy sähköä niin, että hiukset vaan leijuvat päässä ja sormille napsahtaa tälli vähän väliä. Inhottavaa. Polyesterinen toppatakki ritisee ja räiskyy kun sen riisuu päältään. Oikeasti, se tuntuu tosi inhottavalta.

Sähköisyyttä tietenkin vähentäisivät hiustenhoitoaineen käyttäminen hiuksissa ja huuhteluaineen vaatteissa. Mutta dilemma on tämä: jos haluaa vähentää kemikaalien käyttöä, eikö tällaiset aineet jätetä ensimmäisenä pois. Sitä paitsi en minä nyt voi laittaa toppatakkia pesuun, nyt sitä juuri tarvitaan. Keväällä, kun takin pyykkäys on taas ajankohtaista, olen jo autuaasti unohtanut että se on koskaan sähköinen ollutkaan.

Voisikohan takin maadoittaa, laittaa siitä jonkin piuhan roikkumaan maahan asti? Sellaisen hännän näköisen, tupsu vielä päähän.

Opiskeluaikana olin viikonloppuisin kaupassa töissä, ja siinä kassalla istuessa sähköiskut tulivat kyllä tutuiksi. En tiedä johtuiko se siitä metallisesta kassalinjahäkkyrästä jossa istuin koko päivän vai mistä, mutta sähköä riitti. Ja tälli tuli aina samassa vaiheessa, silloin kun asiakas ojensi maksuvälineen. Saimme molemmat toisistamme sähköiskun. Kun niitä iskuja tuli kymmeniä kertoja päivässä, alkoi oikein pelätä maksutapahtumaa ja yritti ottaa pankkikortin tai rahat vastaan niin, että ei koskenut asiakkaaseen lainkaan.

Miten tämä on sitten vaikuttanut myöhempään elämääni? En tiedä, mutta sähköiskujen avulla koe-eläimiäkin opetetaan välttämään jotakin tiettyjä asioita. Rotat oppivat tosi nopeasti, lemmikkieläimistä puhumattakaan. Voi olla että minullekin on käynyt niin. Ehkä minusta tietämättäni on tullut ihmiskosketusta pakkasilla välttelevä ihminen. Mutta kunhan kevät koittaa, tilanne toivon mukaan muuttuu taas. Eikä siihen ole enää pitkä aika; näillä seuduin päivän pituus on ylittänyt jo seitsemän tuntia.