Taas on vuokra-auto pihassa ja laukut pakattuina valmiina lähtöön kohti Suomen suven lukuisia tapahtumia. Samalla pääsee tapaamaan ystäviä, jotka asuvat toisella puolella maata ja joita näkee harmillisen harvoin. Onneksi vuoden tauko ei heidän kanssaan tunnu missään, voi aloittaa jutut aivan kuin olisi tavattu viimeksi eilen.
 
Eilen ohjasin taas yhden kundaliinijoogatunnin. Harjoitus oli melko raskas, ja mietin moneen kertaan tuntia valmistellessani, että eikö joku helpompi harjoitus olisi mukavampi. Ei, jostakin syystä päädyin koko ajan vain tähän yhteen ja samaan harjoitukseen. Mikään muu ei tuntunut oikealta. Tunnin jälkeen yksi joogaaja tuli sanomaan, että hän on usein miettinyt kyseisen harjoituksen tekemistä, mutta ei ole koskaan uskaltanut kokeilla, koska on ajatellut että se on liian raskas. Harjoituksessa ollaan useaan otteeseen asanassa, jota joskus kutsutaan nelijalkaiseksi pöydäksi (englanniksi se on bridge pose eli silta). Asana on pidemmän päälle raskas, viimeistäänkin siinä vaiheessa kun toinen jalka nostetaan maasta ylös 60 asteen kulmaan.
 
Tuollaista harjoitussarjaa ohjatessa on pidettävä huoli siitä, että ei ala sääliä ohjattaviaan. Totta kai kaikki minun myötätuntoni on heidän puolellaan, sillä tiedän millaista se on. Mutta tiedän myös, että jokaisesta löytyy yllättävän paljon voimia ja jaksamista. Ja aina voi levätä välillä, tehdä vain sen minkä jaksaa, se riittää kyllä. Ja niin se usein meneekin, että minä hämmästyn siitä, miten hyvin ohjattavat jaksavat. On jollakin tavalla liikuttavaa, miten he sinnikkäästi yrittävät, eivät anna periksi vaan jatkavat vaikka sokeakin näkee että nyt ei enää ole ihan helppoa. Sellaisen harjoituksen jälkeen yritän aina muistaa sanoa, että jaksoitte tosi hienosti. Ja hienosti he jaksavat, kuka mitenkin, jokainen oman kyynsä mukaan, mutta kaikki tosi upeasti.