No niin, nyt on nuha tukittu homeopaattisilla lääkkeillä. (En minä niitä sentään nenään työntänyt, mitä te oikein minusta luulette. Ihan normaaliin tapaan otin, suun kautta.) Nuhattomuuteen siirtyminen kävi helposti ja vaivattomasti kun taas vaan sai vihjeen oikeasta lääkeaineesta. Huomasin tänään joogassa, että se sama aine vaikutti selkäänkin; selkä taipuili joka suuntaan taas niin notkeasti ja helposti, että tunsin itseni nuoreksi jälleen.
 
Joogan jälkeen kävin viemässä kasan kirjoja antikvariaattiin. Mutta eivätpä niistä paljon maksaneet. Jotenkin oli vähän pettynyt olo, vaikka en minä yhtään edes neuvotellut hinnasta. Ja poispäin tallustellessani mietin, ettei minulla olisi ollut mitään ongelmaa viedä samoja kirjoja kirjaston saa ottaa –hyllyyn ihan ilmaiseksi. Miksi sitten antikvariaatin olisi pitänyt maksaa niistä enemmän kuin sen summan, jonka se maksoi? Eli onko minun toimintatapani se, että annan ilmaiseksi tai pyydän kunnon hinnan? Ei tietääkseni.
 
Olen vuoden mittaan kantanut kirjaston omien kirjojen vaihtohyllyyn tosi paljon kirjoja, aina muutama kerrallaan. Siksi on tosi mukavaa, kun antikvariaatti maksoi ostamistaan kirjoista edes jotakin. Tämä omaisuuden realisointiprojekti, joka minulla tässä on meneillään kun ei johdu siitä, että olisin akuutissa rahapulassa. Vaan pikemminkin siitä, että koti on liian täynnä meille turhaa tavaraa. Myönnän, minä olen tavaran keräilyyn taipuvainen ihminen, molempiin keräilijävanhempiini tullut. Viime aikoina se tavaramäärä on vaan alkanut menettää merkitystään, tuntua painolastilta ja ahdistaa. Tunne on ollut olemassa jo jonkin aikaa, mutta koska elämä on ollut niin täynnä kaikkea tekemistä, ei tavarasta eroon pääsemiselle ole oikein ollut aikaa. Nyt on aikaa. Sillä tavaran roskistaminen ei ole vaihtoehto; kiertämään se pitää saada. Ja minä uskon, että kaikelle löytyy ottaja ja uusi koti, mutta ottajan etsimisessä voi vierähtää tovi jos toinenkin. Projekti jatkuu.