Viikonloppuna on taas kundaliinijoogaopettajakoulutuksen lähitapaaminen. Ja minulla on joogaläksyt pitkälti tekemättä. Kaiken luettavan olen lukenut, ja vähän ylikin, mutta harjoitukset jäivät vähän vähälle. Että mitenköhän tässä näin kävi?

Yksi läksyistä oli harjoitella yhden minuutin hengitystä joka päivä. Eli hengitystä, jossa sisäänhengitys kestää 20 sekuntia, hengityksen pysähdys 20 sekuntia ja uloshengitys 20 sekuntia. Aloitin tämän pranayama-harjoituksen reippaasti niin, että hengitin sisään 10 sekuntia, pysähdys 10 sekuntia ja uloshengitys 10 sekuntia. Siitä lähdin kasvattamaan aikoja, ja pääsinkin 13 sekunnin pätkiin. Mutta sitten tuli seinä vastaan. Ja se seinä oli tukehtumisen tunne, epämukavuus ja paniikki, ilman kiskominen keuhkoihin. Tuntui että hengitys neurotisoitui kokonaan. Yritin jatkaa lyhentämällä kaikkien kolmen vaiheen aikoja, mutta harjoitus tuntui niin vaikealta, ettei minulla ollut jatkamiseen tarvittavaa sinnikkyyttä. Ehkä olisin päässyt näiden vaikeuksien läpi, mutta vielä minulla ei ollut siihen tarvittavaa sinnikkyyttä. Joskus toiste.

Läksynä oli myös kriya, jolla saa uudet keuhkot ja verenkierron. Sitä teinkin aluksi muutamia kertoja. Mutta sitten sekin jäi. En oikein tiedä miksi. Läksynä ollutta meditaatiota tein, odottakaas nyt kun lasken – en kertaakaan. Sille ei tuntunut olevan sijaa, kun omaan harjoitukseeni kuuluu se globaali meditaatio, jota teen nyt päivittäin.

Näin huonosti tehtyjen harjoitusten kanssa on sitten vaan elettävä. Ja yritettävä olla itselleen armollinen. Vaikka koko ajan tuntuu siltä, että selittelen ja puolustelen omaa saamattomuuttani.