Yksi joogaan oleellisesti kuuluva periaate on väkivallattomuus. Ja se tarkoittaa väkivallattomuutta myös itseä kohtaan, niin joogamatolla kuin muussakin elämässä. Toisin sanoen joogatessa ei ole tarkoitus tehdä väkivaltaa itselleen. Jos ei taivu niin ei taivu. Tärkeää on silti yrittää; pelkkä kallistuminen asanan suuntaan on parempi kuin jättää asana väliin. Ja jos pelkkä kallistuminen asanan suuntaan on liikaa, voi sen aina tehdä mielikuvaharjoituksena.

Nyt meneillään olevassa sadhanakriyassani on kaksi liikettä joissa riittää haastetta. Ensimmäisessä kävellään kyynärpäillä ja polvilla. Eli lähdetään konttausasennosta, mutta koukistetaan sekä kädet että jalat niin, että vain kyynärpäät ja polvet ovat alustaa vasten, katse eteenpäin. Ja sitten kävellään näillä sorkilla eestaas kolmen minuutin ajan. Minun kyynärpääni eivät ainakaan vielä kestä kävelyä, joten olen päätynyt olemaan asennossa, nostelemaan polviani tai keinumaan paikallani vähän niin, että keinunta aktivoi polvien ja kyynärpäiden kärkiä.  

Toinen asana on lankkuasanan muunnos, joka lähtee istuma-asennosta jalat suoraan ojennettuina. Siitä noustaan käsien ja kantapäiden varaan niin, että leuankärjestä varpaisiin muodostuu suora lankku. Tässä asennossa pitäisi jälleen kävellä kantapäillä ja käsillä kolmen minuutin ajan. Minulta jää vielä kävelemättä, enkä pysty pysymään edes asennossa kolmea minuuttia yhteen menoon. Sen sijaan olen asennossa niin pitkiä aikoja kerrallaan kuin pystyn, ja lepään muutaman sekunnin yritysten välillä. Minulle kehon painon pitäminen tällä tavalla käsien varassa on hankalaa, koska toinen ranteeni on vaurioitunut. Ranteesta on pidettävä huolta että se ei vahingoitu lisää, vaan kestää edes tällaisena loppuelämän. Ei siis väkivaltaa rannetta kohtaan, vaan ranteen lempeää ja vähittäistä voimistamista.

Välillä kun kuuntelee ihmisten puheita, tuntuu siltä että astangajoogatunnilla väkivallattomuuden periaatetta ei oteta kovin vakavasti. Ohjaaja saattaa käydä taivuttelemassa joogaajia kummallisiin asentoihin, tai he voivat tehdä sen ihan itse. Mutta parempi kun en sano astangajoogasta yhtään mitään enempää, sillä käsitykseni perustuu muiden puheisiin ja kokemukseni astangajoogasta rajoittuu yhteen vaivaiseen tuntiin.

Välillä tulee miettineeksi myös sitä, miten joogan väkivallattomuuden periaate sopii yhteen nykyisen viihdetarjonnan kanssa. Enkä nyt tarkoita pelkästään kaiken pahan aluksi ja juureksi esitettyjä tietokonepelejä, vaan myös koko ajan suosiotaan kasvattavaa dekkareiden genreä niin kirjallisuudessa kuin televisiossakin. Toki lähes väkivallattomiakin dekkarisarjoja ja kirjoja on olemassa, sellaisia kuin Neiti Marple, Hercule Poirot tai vaikkapa Midsomerin murhat. Niitä minäkin katselen televisiosta mielelläni, mutta jos sarjassa tai kirjassa on vähänkään enempää väkivaltaa, minun tulee siitä huono olo. Olen katsonut yhden tai kaksi jaksoa Salaisia kansioita, ja ne jaksot kyllä tulivat uniini niin epämiellyttävällä tavalla, että sarja oli jätettävä heti. Olen yrittänyt lukea joitakin dekkareita, mutta ne eivät kiinnosta minua millään tavalla.

Yritän siis sanoa, että en voi ymmärtää miten väkivallasta on tullut viihdettä, ja miksi tällaista viihdettä halutaan kuluttaa. Hurjan monet haluavat. Itse haluan mielummin jotakin muuta, jotakin mistä tulee hyvä, lämmin ja voimaantunut olo.