Tuli tuosta Vilukissin hienoasu-kerijä –jutusta mieleen, kun joskus maailman aikaan ihmettelin moneen kertaan, että kuinka tielle on annettu nimeksi Joulukakkuja. Joka kerta ohi pyyhältäessäni taivastelin tien nimeä. Kunnes kerran maltoin pysähtyä, ja lukea tien nimen oikein. Se oli Juolukkakuja.
 
Eilen puuhastelin pihalla aidan vieressä, lähinnä kitkin nokkosia pois. Aidan toisella puolella asuu naapuri, jolla on liuta vinttikoiria. Minua tuli aidalle tapailemaan yksi, josta minäkin en-niin-kovin-koiraihminen tajusin, että se oli pentu. Koiranpentu, jota selvästikin harmitti olla eri puolella aitaa kuin minä.
 
No, minä jatkoin hommia ja juttelin samalla koiralle. Joka yhtäkkiä onnistui luikertelemaan aidan ali pienestä aukosta meidän puolelle kuin mikäkin mato. Enkä minä ehtinyt tehdä mitään, suu auki vaan katsoin että sieltä se nyt tulee. Ja voi kuinka iloinen koiranpentu olikaan, kun se pääsi meidän pihalle! Parilla loikalla se harppoi pihaa päästä päähän, ja välillä hyppi ja pomppi multakasassa. No, levittämistä se kasa siinä odottikin.
 
Huusin toisella puolella pihaa olevalle siipalle, että käys nyt sanomassa naapurille että tulee hakemaan doginsa pois. Ei se meille voi jäädä. Siippa meni, ja kohta naapurin mies tuli hakemaan omansa. Sanoi, että pentu on vasta nelikuinen. Enpä olisi arvannut, se oli jo iso, mutta ei sentään aikuisen vinttikoiran kokoinen vielä.
 
Koiravieras kannettiin takaisin omaan pihaan, ja naapurin mies tukki sen pakoreitin. Samalla alettiin jutella vaikka mitä, aitaremonttia ja muuta. Ja täytyy sanoa, että tämän koiratapauksen myötä tuli naapurin kanssa juteltua enemmän kuin viimeiseen 10 vuoteen yhteensä. Ei meillä mitään mykkäkoulua ole, eikä muutakaan skismaa, mutta jostain syystä näiden naapureiden kanssa ei vaan tule rupateltua. Ehkä tämä oli hyvä avaus.

No nyt kävi niin, että sain Polgaralta näin hienon blogipalkinnon.



 
Kiitos ja kumarrus, kyllä sydäntä nyt lämmittää. Oikeasti. Mutta ihan ilmaiseksi tunnustus ei tullut. Ei, tähän liittyy jonkin sellainen haaste. Olen minä niitä joskus toisten blogeissa nähnyt, mutta nytpä on tutustuttava tällaiseen toimintaan ihan itse. Kääk. Onneksi mukana tuli selkeät ohjeet, että tiedän mitä pitää tehdä.

Ohjeina on:
1. Nimeä 15 bloggaajaa
2. Kerro heille tunnustuksestasi
3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäsi
4. Kiitä bloggaajaa jolta sait tunnustuksen
5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi

Okei, vitonen on jo hoidettu. Jatkan järjestyksessä.

Herranjestas, 15 bloggaajaa on tosi paljon! Ja minä olen ehkä viimeinen bloggaaja, joka tämän sai. Tarkoittaa, että kaikki muut ovat tähän jo vastanneet. No, ehkä muutaman keksin, yritän ainakin. Jos olette jo vastanneet niin laistakaa, tai jos ette halua missään tapauksessa vastata, niin keksikää hyviä tekosyitä.

Hanna o. (sorry, blogi on salasanan takana)
Astarten asanat
Liian paksu perhoseksi
Tinde
Rantakunnossa ne valaatkin on

Öööööh, nyt ei keksi enempää. Sanotaan sitten vielä, että kaikki ne bloggaajat, jotka eivät ole vielä koskaan kertoneet blogissa itsestään satunnaisia faktoja.

Ja sitten oli ne faktat minusta. No en tiedä kuinka faktoja nämä ovat, jonkinlaisia asioita kuitenkin.

1. Syön valtavasti karkkia. Päivittäin. Mielellään sekä tummaa suklaata (valkoinenkin käy) että salmiakkia. Jooginen ruokavalio ei siis ihan vielä ole kaikin osin täysin hallussa…

2. Yksi tärkeä syy, miksi hakeuduin peruskoulun jälkeen iltalukioon, oli se että iltalukiossa ei ollut lainkaan liikuntaa. Yläasteella lintsasin ison osan liikuntatunneista.

3. Minun on vaikea muistaa kumpi on oikea ja kumpi vasen jos en keskity. Oikean ja väärän erotan kyllä.

4. Jokin aika sitten minulta kysyttiin, olenko naimisissa miehen vai naisen kanssa. Ilahduin kysymyksestä tosi paljon.

5. Luen mielelläni englanninkielistä chick littiä. Sanomalehdistä luen ainakin etusivun ja yleisönosaston.

6. Viihdyn laivoissa ja veneissä, sisävesillä ja merelläkin.

7. Pitkävihaisuus on minulle täysin mahdotonta. Olen yrittänyt, ei onnistu.

Kiitos Polga, nyt on tullut tällaistakin toimintaa kokeiltua. Ja kaikkeahan pitää kokeilla paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja.

 
Minä herään edelleenkin joka aamu klo 4.30 ilman herätyskelloa, ja teen omat aamutoimeni ja joogaharjoitukseni. Harjoituksen jälkeen olen yleensä tosi pirteä ja energinen, ja siitä onkin tosi helppo aloittaa päivä. Mutta nyt työttömänä tahtoo käydä turhan monena aamuna niin, että minulla ei oikein ole mitään tekemistä heti aamusta, ja siksi menen takaisin nukkumaan.
 
Niinä aamuina joina on jotakin ohjelmaa, esimerkiksi kundaliinijoogan aamutunti, minulla ei ole mitään vaikeutta pysyä hereillä ja pirteänä. Tosin aika tahtoo aamulla käydä vähän pitkäksi, kun odottelen että kello tikittelisi eteenpäin niin että päivä alkaa muillakin. Siippa nukkuu vielä, hän jää nukkumaan kun lähden aamutunneille. Jos taas ei ole tunneille tai mihinkään muuallekaan menoa, on niin tosi mukavaa kellahtaa siipan viereen, lämpimään vuoteeseen. Tyyny ja peitto eivät tunnu koskaan niin mukavilta kuin juuri siihen aikaan päivästä. Ennen pitkää pirteyteni väistyy, ja nukahdan.
 
Aamuharjoituksen jälkeen nukkuminen ei ole millään lailla välttämätöntä tai edes tarpeellista, mutta se on tosi mukavaa. En edes nuku kunnolla, vaan havahdun hereille tämän tästä, ja silti vaan käännän kylkeä ja jatkan nukkumista. Siippa nousee ylös, ja minä vaan röhnötän. Tällainen aamunukkuminen on jotenkin vähän samanlaista ajankulua ja viihdettä kuin television katsominen. Sen voisi hyvin jättää pois ja keskittyä tekemään jotakin muuta. Mutta ainakin toistaiseksi pystyn ärsyttävän huonosti vastustamaan niin unen kuin televisionkin kutsua.

Blogilla on tänään synttärit, se täyttää jo kokonaisen vuoden.

Äkkiä se aika menee. Ja vaikka aina välillä tuntuu siltä, että ei keksi yhtään mitään kirjoitettavaa, ei ainakaan mitään joogaan liittyvää, niin kummasti sitten kuitenkin keksii. Ja vielä niin moni asia on kirjoittamatta; odottavat päässäni muotoutumista. Tai eivät ole ehtineet vielä edes päähäni asti. Joten ei tämä tähän jää, sen lupaan.

 
Kanssajoogaaja totesi jokin aika sitten, että hän on perin juurin kyllästynyt kuulemaan kundaliinijoogatunnin aluksi toistettavat perusperiaatteet, joita tunnilla noudatetaan. Kundaliinijoogassa kun ei ole varsinaisia tasokursseja vähän jooganneille ja jo vähän enemmän jooganneille, vaan kaikki tekevät periaatteessa samoja harjoituksia. Kieltämättä vuosien kuluessa tulee siis kuultua aika monta kertaa selostukset siitä, mitä kundaliinijooga on ja miten sitä tehdään.
 
Tänään olin jälleen yhdellä kundaliinijoogatunnilla, jossa suurin osa joogaajista oli ensikertalaisia. Harjoituksen aluksi opettaja kertoi jonkin verran taustatietoja, ja ohjasi ryhmää niin kuin ensikertalaisia ohjataan. Mutta jotenkin minä en osannut yhtään olla kyllästynyt kaiken ties monenteenko kertaamiseen.
 
Aluksi tietenkin joogatunneilla kuunteli ohjeistukset ja muut selostukset tosi tarkkaan, ja yritti parhaansa mukaan siirtää ne käytäntöön. Jonkin ajan päästä homma alkoi sujua, ja silloin kuunteleminen muuttui vähän valikoivammaksi. Lähinnä poimi sen, mikä oli uutta ja mistä kenties oli epävarma. Jossakin vaiheessa selostukset alkoivat mennä enimmäkseen korvasta sisään ja toisesta ulos, ne osasi jo, mutta eivät ne mitenkään häirinneet silloinkaan. Nyt huomaan taas kuuntelevani niitä hyvin tarkalla korvalla. Minun pitäisi kohta olla – ja olenkin – kundaliinijoogaopettaja, jonka pitää osata ja pystyä selostamaan ne samat asiat uusille joogaajille niin, että he mahdollisimman hyvin oppivat ja omaksuvat sen mitä yritän opettaa. Siksi on kiva kuunnella omia opettajia, ai että tuo sanoo sen asian noin. Varsinkin pitkään opettaneet, kokeneet opettajat ovat hioneet ilmaisunsa niin huippuunsa, että parempien ilmaisujen keksiminen tahtoo olla tosi vaikeaa.
 
Minusta kokeneempien kanssa joogaaminen silloin kun itse olin aloittelija ja aloittelijoiden kanssa yhdessä joogaaminen nyt on yksi kundaliinijoogan hienoja puolia. Minä en kaipaa siihen mitään tasokursseja, vaikka tiedän joidenkin sellaisia kaipaavan. Minusta mikään joogaliike tai asana ei ole kokeneellekaan joogaajalle liian helppo, sillä niistä löytyy aina vaan uusia ja syvempiä tasoja, ja sikäli mikään kohta kundaliinijoogasta ei tyhjene koskaan. Ja sitten toisaalta mikään kundaliinijoogaliike ei ole aloittelijallekaan liian vaikea tehtäväksi, sillä jos keho ei ole valmis asanaan, sen voi aina tehdä mielikuvaharjoituksena. Yogi Bhajan on sanonut, että jo pelkkä kallistuminen asanan suuntaan riittää, sen ei tarvitse olla täydellinen ja loppuun asti hiottu. Kundaliinijoogan päämääränä ei ole asanoiden täydellisyys, ja täydellisyys onkin aika tylsä ominaisuus.

 
Taas on minun ja siipan äiti ja anoppi onniteltu, kukitettu ja tervehditty. Olimme – tietenkin – pyörillä liikkeellä, ja täytyy sanoa että kukkapuskien kuljettaminen pyörän päällä on aika mielenkiintoista. Mutta kyllä sekin onnistuu, liikenneturvallisuutta vaarantamatta. Yllättävän hyvin pyörällä pystyy kuljettelemaan erilaisia asioita, kunhan jaksaa miettiä ja käyttää niitä sellaisia koukkupäisiä kuminauhoja kiinnitykseen. Joka tapauksessa, nyt alkaa jo pikkuhiljaa keuhkot aueta ja hapenottokyky kohentua kohti kesäkuntoa. Yleensä se vaatii ylämäkiä, joita polkiessa tuntuu että keuhkot repeävät, ja joiden jälkeen pitää yskiä ja kakoa limaa ylös keuhkoista. Siitä se lähtee taas kulkemaan.
 
Pitää siirtyä television ääreen tuijottamaan urheilua. Tarkemmin sanottuna pyöräilyä, se on ainoa urheilulaji, jota seuraan. Ja siitäkin vain lähinnä joitakin klassikkoajoja ja suuria ympäriajoja, joista nyt on menossa Italian ympäriajo Giro d’Italia. Laji voisi olla melko tylsää katseltavaa, jos siinä ei sattuisi olemaan aivan kertakaikkisen mahtavat selostajat, Peter Selin ja hänen poikansa Christian Selin. Harvoin kuulee niin asiantuntevia ja hauskoja urheiluselostajia. Minä olen aivan fani.

 
Olen tehnyt yhtä ja samaa meditaatiota joka päivä helmikuun valkoisen tantran meditaatiosta alkaen. Olen ajatellut, että teen sitä niin kauan kuin hyvältä ja tarpeelliselta tuntuu. Nyt se menee vaihtoon, nyt riitti. Itse asiassa vaihto tuli mieleen jo viime viikolla, kun eteeni tuli eräs meditaatio, jota haluan ryhtyä tekemään. Jatkoin kuitenkin niin kauan, että sain 90 päivää täyteen tätä nykyistä meditaatiota. Tein sen tänään viimeisen eli 90. kerran.
 
Kundaliinijoogassa jotakin meditaatiota, harjoitusta tai muuta hyvää, uutta tapaa toistetaan 40, 90, 120 tai 1000 päivää peräkkäin. Sanotaan, että 40 päivässä vanha tapa unohtuu ja uusi luodaan tilalle. Uusi tapa jää mieleen pysyvästi, jos sitä toistaa 90 peräkkäisenä päivänä. Muut huomaavat muutoksen sinussa, jos toistat uutta tapaasi 120 päivää. Tuhat päivää tarvitaan, että tulet mestariksi siinä, mitä teet. Näissä ajoissa tarkoitetaan peräkkäisiä päiviä, ja jos käy niin kurjasti, että unohdat tai jostain muusta syystä et tee harjoitustasi vaikka 957. päivänä, katkeaa putki ja laskeminen aloitetaan alusta.
 
Huomenaamuna siis alkaa uusi meditaatio. Ajattelin tehdä sitä seuraavat 40 päivää. Ajattelin myös ottaa yhden kriyan ja tehdä myös sitä yhtä monta aamua. Olen viime aikoina vähän laiskotellut kriyojen kanssa – toki olen käynyt paljon joogatunneilla ja tehnyt niitä siellä – mutta nyt kun kesää kohden tunnit vähenevät, pitää ryhdistäytyä ja alkaa tehdä fyysisiä harjoituksia kotona.
 
Ajattelin ryhdistäytyä myös sen suhteen, että otan ohjelmaani vihdoin ja viimein kriyan, joka kohdistuu vatsakeskukseen. Toisin sanoen vatsalihasrääkkiä. Tosin kundaliinijoogassa vatsalihaksia ei vahvisteta vain vatsalihasten vuoksi, vaan taustalla on ajatus vatsakeskuksen merkityksestä koko ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Sanotaan, että kaikki jooga alkaa vatsakeskuksesta. Se on kehon voimakeskus, josta saa alkunsa 72 000 hermoa, siis varsinainen hermokimppu. joka säätelee energian liikkumista koko kehossa. Myös esimerkiksi mantrojen laulaminen alkaa vatsakeskuksesta, vaikka ääni muodostuukin paljon ylempänä.  
 
Vatsakeskuksessa tuntuu myös napapulssi, ja tätä pulssia tietyllä tavalla tunnustelemalla voi huomata, onko oma vatsakeskus oikealla paikallaan vai onko se siirtynyt oikealle, vasemmalle, ylös tai alas siitä kohdasta, jossa sen pitäisi olla. Minulla pulssi ei tunnu aivan oikealla kohdalla, ja tätä ajattelin ryhtyä korjaamaan tarkoituksenmukaisella harjoituksella. Samalla kyllä saavat ne vatsalihaksetkin treeniä. Tosin olen sitä mieltä, että minulla on nyt jo kaunis pyykkilautavatsa, mutta koska sen päällä on mukava rasvakerros, kukaan ei pääse pyykkilautaani ihastelemaan.

Sikäli tämä minun työttömyys tuli ihan oikeaan aikaan ja oikeastaan vähän niin kuin tilauksesta, että olen monena keväänä harmitellut omia kiireitäni ja sitä, että en ole ehtinyt paneutua puutarhassa ja muualla luonnossa kovaa vauhtia tapahtuviin muutoksiin. Monesti olen huomannut lumien sulaneen, ja seuraavan kerran kun olen katsonut ympärilleni, on syreenit olleet kukassa. Vähän liioitellen, mutta ei edes paljon. Nyt on aikaa, ja vaikka en ole arkisin ahkerasti puutarhassa möyrinytkään, olen paremmin perillä siitä, mitä siellä tapahtuu ihan omia aikojaan.

Tänään nappasin muutaman kuvan - vähän tylsän näköisiä kun aurinko ei paista, mutta tähän nyt on tyytyminen. Ensinnäkin, vaahterat ovat vastapäisessä puistossa alkaneet kukinnan.



Monet täkäläiset vihaavat vaahteroita koska ne siementävät ja leviävät niin tehokkaasti, niissä on suuret lehdet joiden haravoinnissa on oma työnsä (jos sille linjalle lähtee), ja ne kasvavat nopeasti. Minusta vaahterat ovat kauniita ympäri vuoden, ja erityisesti ne hivelevät minun silmää kukkiessaan. Enkä minä osaa niitä vihata, ne nyt ovat sentään vaan puita, hyvänen aika. Ja yrittävät parhaansa mukaan menestyä täällä karussa pohjolassa. En oikein ymmärrä miten mitään kasvia voi vihata. Tosin pientä negatiivisuutta puskee mieleeni kun yritän hävittää jättiputkea puutarhastamme. Negatiivisuutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat sitä koristekasvina siirrelleet paikasta toiseen.



Tämä on luullakseni tuoksuorvokki. Se on löytänyt itselleen mukavan paikan siperianhernepensasaidan alta, ja sieltä se levittää makeaa tuoksuaan kaikille ohikulkijoille. Joskus oikein ihmettelen aidan ohi kulkiessani, että mistä tulee näin voimakas hajuveden tuoksu kun ihmisiä ei näy mailla halmeilla. Kunnes muistan että se on tämä matala kukkija.



Tämä keltainen kukka lienee kevätesikko. En tiedä mistä se on puutarhaan tullut, sillä olen tavannut vasta hiljattain, aiemmin sitä ei näkynyt. Liekö tullut aidan yli tai ali naapurista, sieltä meidän pihaan tulee kaikennäköistä jättipalsamista alkaen.

 
No niin, nyt on nuha tukittu homeopaattisilla lääkkeillä. (En minä niitä sentään nenään työntänyt, mitä te oikein minusta luulette. Ihan normaaliin tapaan otin, suun kautta.) Nuhattomuuteen siirtyminen kävi helposti ja vaivattomasti kun taas vaan sai vihjeen oikeasta lääkeaineesta. Huomasin tänään joogassa, että se sama aine vaikutti selkäänkin; selkä taipuili joka suuntaan taas niin notkeasti ja helposti, että tunsin itseni nuoreksi jälleen.
 
Joogan jälkeen kävin viemässä kasan kirjoja antikvariaattiin. Mutta eivätpä niistä paljon maksaneet. Jotenkin oli vähän pettynyt olo, vaikka en minä yhtään edes neuvotellut hinnasta. Ja poispäin tallustellessani mietin, ettei minulla olisi ollut mitään ongelmaa viedä samoja kirjoja kirjaston saa ottaa –hyllyyn ihan ilmaiseksi. Miksi sitten antikvariaatin olisi pitänyt maksaa niistä enemmän kuin sen summan, jonka se maksoi? Eli onko minun toimintatapani se, että annan ilmaiseksi tai pyydän kunnon hinnan? Ei tietääkseni.
 
Olen vuoden mittaan kantanut kirjaston omien kirjojen vaihtohyllyyn tosi paljon kirjoja, aina muutama kerrallaan. Siksi on tosi mukavaa, kun antikvariaatti maksoi ostamistaan kirjoista edes jotakin. Tämä omaisuuden realisointiprojekti, joka minulla tässä on meneillään kun ei johdu siitä, että olisin akuutissa rahapulassa. Vaan pikemminkin siitä, että koti on liian täynnä meille turhaa tavaraa. Myönnän, minä olen tavaran keräilyyn taipuvainen ihminen, molempiin keräilijävanhempiini tullut. Viime aikoina se tavaramäärä on vaan alkanut menettää merkitystään, tuntua painolastilta ja ahdistaa. Tunne on ollut olemassa jo jonkin aikaa, mutta koska elämä on ollut niin täynnä kaikkea tekemistä, ei tavarasta eroon pääsemiselle ole oikein ollut aikaa. Nyt on aikaa. Sillä tavaran roskistaminen ei ole vaihtoehto; kiertämään se pitää saada. Ja minä uskon, että kaikelle löytyy ottaja ja uusi koti, mutta ottajan etsimisessä voi vierähtää tovi jos toinenkin. Projekti jatkuu.

 
Kyllä ne telkkarissa ja lehdissä varoittelivatkin, että on tulossa raju siitepölykesä. Mutta en minä uskonut sen minuun vaikuttavan. Keväät ovat menneet ohi ihan huomaamatta sen jälkeen, kun olen alkanut käyttää homeopaattisia lääkkeitä. Kyllä, juuri niitä joita jotkut pitävät suurimpana mahdollisena huuhaana ja ihmisten huijauksena.
 
Mutta nyt kyllä nenä vuotaa, silmät kutiavat ja aivastuttaa. Pitää varmaankin soittaa taas pitkästä aikaa homeopaatille. Ja alkaa odotella sateita.